Ei oo tämä viikko  mennyt ihan putkeen.

Mies on kolmivuorotyössä jossa aina kaks viikkoa putkeen töitä: iltavuoro, aamuvuoro ja aamuvuoron perään viikonloppu tuplatunneilla ja sitten viikko vapaa.

Nyt on se vapaa viikko. En jaksa yksityiskohtaisesti selvittää tilannetta, mutta kaikkee suunniteltiin ja sitten se vaa pamahti. Mä olen ollut kovasti poissa tolaltani. Tähän asti on mennyt ihan mitään oikkuiluja mielialojen suhteen. Mutta en siltikään pistä raskauden piikkiin ihan kaikkea.

Mä tässä olen miettinyt että nyt on kolmisen viikkoa enää laskettuun aikaan. Ja remontti on puolitiessä edelleen. Okei vessa on valmis, mutta sekin sisustamatta ja syy siihen on että sieltä puuttuu sellaisia asioita joita itte en pysty tekemään joten pitää odottaa jotain joka tulee tekemään. Muuten ihan toiminnassa oleva. Mutta eteinen sitten on tosi alkuvaiheessa. Ja päätin tässä että kun isä tulee laittamaan ikkunat tonne niin sitten pysähtyy koko homma.

Eli seissiin koko juttu. Mä en nimittäin jaksa joka välissä noille ilmottaa että hei nyt pitäis tehdä jotain ja taas pettyä jälleen kerran kun mitään ei ookkaan tapahtunu vaik on luvattu. Siispä ens viikonlopun jälkeen kun isä on tullu ja tehny voitavansa, homma jää tauolle.

Sanoin alkuviikosta miehelle että niillä on ollu aikaa laittaa homma pakettiin jo ajat sitten, oisivat laittaneet vaikka kyprokin päivässä seinälle, ois ollu valmista ajat sitten. Tämä siis siksi että kysyi et miks hommat seissiin. Mä vaan haluan rauhottua ja olla ajattelematta mitään muuta ku vauvaa ja sen tuloa.

Valkuaista oli pissassa viime neuvolakäynnillä. Ja nyt oikeesti on niin loppuvaihetta että en haluis sairaalaan istuksimaan pieneen huoneeseen raskausmyrkytyksen takia. Ja eittämättä verenpaine on viime päivinä varmasti ollut kohollaan. Kaikki nää ei liity pelkästään remonttiin. Musta vaan tuntuu ettei kukaan (kukaan: jolla tarkotan miestäni) tue mua. Ja mun romahdus johtuu osittain siitä että mulla oli niin isot odotukset tälle viikolle, kun eka viikko kun kumpikin on "vapaalla" pitkästä aikaa. Oisin toivonu ylenmäärästä hellyyttä ja huomaavaisuutta, mutta ei. Ja siitä varmaan iso pettymys tulikin. Mä suoraan sanottuna kaks päivää makasin sohvalla ja itkin. Olin NIIIN surullinen kaikesta ja kaikki, ylös pissalle nouseminenkin oli todella ponnistuksien takana! Mietin siinä että miten voi olla näin lopun tuntunen olo. Miten voi hävitä sellainen tunne että kun mies tulee huoneeseen niin tulee hyvä mieli ja tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaa. Ei tunne mitään tätä ihmistä kohtaan, toinen on niin vieras ja outo ettei halua että se koskee pikkurillilläkään muhun.

Eilen sitten sen piti lähteä konserttiin ja hän päätti että lähtee. Olin tosi surullinen kun mä olisin jäänyt sitten yksin taas kotiin eikä mitään ollu selvitetty. Päätin jo aikaisemmin että en estä menemästä, mutta joku pieni piipitys  itkun seasta sai mut sanomaan että en halua että lähdet. Ei se sit menny. Jos ois menny niin tilanne ois vaan jatkunu ja jatkunu.

Tänään on parempi olo, vähän inhottava, kun sataa ja väsyttää. Mutta pikkuhiljaa noustaan täältä. En siis syytä ainoastaan miestäni tästä alkuviikosta, kyllä mussakin on todella paljon parannettavaa...mutta katsotaan.

En jaksa enää turista :) joten lopetan :) ajattelin että mennään uutta Citymarkettia kattomaan ja uudessa tarjoustalossa käydään. Jos löytys jotain kivaa lohduttavaa, jouluista.

Kiitos muuten kaikille paketteja lähettäneille :) Tavarat on käytössä jo joten kuvaan niitä sitten kun saan jotain niistä aikaiseksi :D

Odottavainen OMIi